KIITOLLISUUDESTANI
Kuinka helppoa meidän onkaan kulkea halki päiviemme ajatellen, että kaikki se hyvä jonka saamme ja johon kykenemme, on omaa ansiotamme. Minähän se tässä kaiken teen ja saan aikaan, katsokaa vaikka, kukas muukaan?
Ja samaan aikaan, kuinka helppoa meidän on kulkea läpi elämämme ajatellen, että kaikki vastoinkäymisemme ja elämämme hankaluudet, koko karu kohtalomme, on muiden syytä. Toisten vika.
Eikö kuitenkin ole niin, että kaikki lahjamme olemme saaneet muilta?
Vaikeuksien äärellä taas lienee turha tuhlata vähäistä aikaansa muiden syyttelyyn. Viimeistään hädän hetkellä on korkea aika oppia ojentamaan kätensä kohti toisia. Pyytää apua.
Talojen - jo edesmenneen Vihreän talon sekä yhä täyttä häkää toimivien Janakkalan Laurinmäen Keltaisen talon ja Riihimäen Rautatienpuiston Ö-talon - kautta olen oppinut paljon.
Talojen kautta olen oppinut hieman jotain siitä, että yksin ei synny mitään (no, kirjan voi kirjoittaa yksin, mutta kaikki kirjankin kirjoittaneet tietänevät, kuinka he voivat vain olla kiitollisia kaikille heille, jotka heitä ovat tukeneet, joita ilman kirjaa tuskin olisi syntynyt).
Minulla on ollut onni, aivan talojen tarinoiden alusta saakka, saada ympärilleni ihmisiä, jotka ovat lähteneet mukaan.
On ollut heitä, jotka ovat innostuneet järjestämään jotain. Niin ettei kaikesta talojen tarjonnasta ole tarvinnut vastata itse. Niin kuin vaikka Luhtalan Karri, joka toi Vihreälle yli neljäkymmentä jazz-keikkaa ja vierailevia muusikoita lähes kolmestakymmenestä eri maasta. Tai Riihimäki Hardcoren Karalan Mikko ja Kahran Akseli kumppaneineen, jotka toivat talolle punkkareita kaikkialta Suomesta. Ja tuovat edelleen. Tai Riihimäen seurakunta, jonka järjestämissä iltamissa on saatu nauttia mitä hienoimmista vierailijoista Jussi Parviaisesta Marja-Sisko Aaltoon. Tai Aallon Terho, joka on tuonut taloille paitsi parit huikeat Masqueradit, myös jatkuvasti tuo ihmisiä Häm
